Ekosiivousta

“Minä vaan tiskaan astijoeta ja luutalla lakasen lattijoeta”, lauloi Hiski Salomaa (1891–1957) Tiskarin polkassaan, joka ilmestyi vuonna 1927.

Nyt, lähes sata vuotta myöhemmin, palataan jälleen vanhoihin hyviin aikoihin. Vaviskoot kaikki markettien silmänkantamattomiin ulottuvat ihmeaineet, jos siirrytään Ellinor Sirénin Ekosiivoojan käsikirjan esittelemiin menetelmiin. Kirjassa nimittäin esitetään, että ekologisesti ja vähemmilläkin välineillä siivouksesta saatetaan selvitä. Kirjoittaja kertoo myös hyväksi havaitsemistaan siivousrutiineista, kuten pika-, viikko- ja suursiivouksesta ja vielä erikseen eri kohteista kotona. Kirjan on soveltaen suomentanut Sinikka Sajama.

Kirjoittaja toteaa, että ”monet vinkeistä ovat unohdettuja mutta uskomattoman tehokkaita, oikeita entisajan emäntien konsteja”. Kannattaa siis kaivaa myös keittiökaapin nurkasta sinne pölyttynyt 1930-luvun mummon tai isomummon kodinhoito-opas.

Sirén jakaa kirjassa myös omia reseptejään ’ikkunaputsista’, ’pellavasaippuasuihkeesta’, ´soodatahnasta´ja muista edullisista puhdistusaineista. Melko pienillä ainehankinnoilla näistä ainakin näytetään selviävän. Siitä vain kokeilemaan!

Palmusunnuntai 2.4.

Virpomaloru Kirjatimpurista huhtikuun 5. päivänä vuonna 2020:

Virvon varvon vitsasella, / lempeällä, villaisella, / virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle. / Virvon varvon siivoojille, / lääkäreille, / hoitajille, / virvon heille voimaa töihin, / ettei menis jaksu puihin. / Virvon kaikki kuskit, taksit, / että sais he työstä maksut, / virvon kaupan kassajonot, / että siellä seisois monot / kauempana toisistansa, / jotta tokenis koko kansa, / ja seisois parin metrin päässä / joka säässä. / Virvon poliisit ja soltut, / että virkavallan koltut / pitäis lämmön sisällänsä. / Virvon varvon työttömille, / päivärahaa pyytäville. / Virvon kassan pleksilasin / takana istuvan silmäparin, / joka toivoo etäisyyttä, / silti ystävällisyyttä. / Virvon tsemppii päättäjiiin, / kevään valoo tunneliin. / Virvon kaikki vaarit, mammat, / että minimiin jäis vammat, / jotta tehohoito hoituu, / siitä hyöty meille koituu. / Virvon kotiin hyvää mieltä, / että voimaa saatais sieltä. / Vain yhdessä me työnnetään / se pöpö nurkkaan häpeemään. / Virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle!

Onnea ja hyvää mieltä tulevaksi vuodeksi meille kaikille!

Alex Schulmanin esikoisteos

Alex Schulmanin (s. 1976) esikoisteos Kiirehdi rakkain (Skynda att älska) on nyt myös suomennettu.

Unohda minut, Eloon jääneet (KT 6.4.2021), Polta nämä kirjeet (KT 22.04.2021) ja Malman asema (14.12.2022) ovat esikoisteosta myöhemmin kirjoitettuja. Kirjat on suomentanut Jaana Nikula.

Omaelämäkerrallisuus esiintyy Schulmanin monissa teoksissa, niin tässäkin ensimmäisessä. Ikääntyneen isän kuoleman jälkeen minä-kertoja on useita vuosia vältellyt perheen kesämökille menoa. Hän tietää, että sinne mentyään hänen on pakko alkaa käsitellä muistojaan ajasta, jolloin isä oli elossa, hän vielä lapsi ja keskimmäinen perheen kolmesta, uuden avioliiton myötä syntyneestä pojasta.

Pienillä padoilla on korvat, kuten vanha kansa sanoo ja tietää. Kertoja on lapsena rekisteröinyt tarkasti muistiin vanhempiensa välistä suhdetta, isän olemusta ja hänen merkitystään kasvavalle pojalle. Tämä kuva tarkentuu aikuiseksi kasvaneen pojan huomioilla vanhenevasta, periksi antavasta isästä ja siitä, millaisena isä itse kokee ikääntymisensä. Teoksesta välittyy isän ihailu ja hänen merkityksensä pojan luodessa omia visioitaan tulevasta.

Romaani on saanut nimensä Tove Janssonin sanoittaman ja Erna Tauron säveltämän Syyslaulun (Höstvisa) ensimmäisistä sanoista. Syyslaulun on suomentanut Esko Elstelä.

Vaikeita tunteita

Häpeästä valoon -kirjassaan Miia Moisio kuvaa erilaisia häpeää aiheuttavia tuntemuksia; arvottomuutta, kelpaamattomuutta toisille sellaisena kuin on ja tunnetta, että on jotenkin vääränlainen. Se voi syntyä toisen ihmisen reaktiosta tai omasta yllykkeestä; yhtä kaikki häpeä on hankala tunne.

Moisio puhuu ”rakastavasta katseesta”, jota jokainen kaipaa syntymästä saakka ja joka synnyttää luottamusta maailmaa ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, ja vanhemman suhteessa lapseenkin riittää aina parannettavaa. Aikuisen kannettavana saattaa olla aiempien sukupolvien häpeätaakkoja, ja niitä tulee siirtäneeksi eteenpäin omille lapsilleen ja läheisilleen.

”Lapsi on luonnostaan iloinen ja rakastava, mutta lannistuu ja sammuttaa valonsa, mikäli sillä ei ole oikeutta loistaa. Ilo katoaa ilon pilaamisella. Lapsi alkaa pienentää itseään ja sopeutua eli muuttaa käyttäytymistään kasvuympäristölle sopivaksi”, kirjoittaja toteaa.

Häpeää tuottaa sekin, että tekee jotain sellaista, jota ei pitäisi eikä saisi tehdä, pelkää paljastumista ja muilta saamansa hyväksymisen menettämistä. Moisio painottaa, että ”häpeän tulee kuitenkin olla toiminnasta johtuvaa ja tekoihin liittyvää eikä jotain sellaista, joka haastaa ihmisen ihmisarvoa.” Häpeästä vapautuminen on kuitenkin mahdollista, mutta työtä sen eteen on tehtävä, kirjassa todetaan.

Miia Moisio (s.1973) on aiemmin kirjoittanut kirjat Lupa surra ja Toivon kirja masennuksesta.

Pikkutimpuri: Pii, pii pikkunen lintu

Kevään ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet! Linnut ovat lennähtäneet myös lastenkirjojen sivuille.

Karoliina Pertamon 0–4 -vuotiaille suunnattu tukevasivuinen kirja Lintu sanoo sisältää lintujen kuvia, niiden ääntelyä ja ääntelyyn rimmaavia hauskoja loruja. Lintujen kuvat ovat selkeitä, joten lintulajit on helppo tunnistaa ja muistaa kuvien ja yhdessä aikuisen kanssa loruttelun avulla.  

Hannu Laakson teos Me lintuset kertoo hieman edellistä vanhemmille lapsille linnunpoikasen suulla ja valokuvien avulla telkän elämästä ja niistä luonnon vaaroista, jotka pientä telkkäpoikasta saattavat uhata. Samalla tulee esitellyksi muitakin telkkälammen läheisyydessä viihtyviä lintuja: isokoskelo, varpushaukka, närhi, kaakkuri ja selkälokki.  Vaaran tunteita aiheuttavat saalistajat, näätä, kettu, supikoira ja rantakäärme esitellään myös. Hannu Laakson muita lapsille suunnattuja kuvitettuja tietokirjoja ovat Me kettuset, Me karhuset ja Me hukkaset.

Yö Whistlerin maalauksessa

Uusimmassa teoksessaan Yö Whistlerin maalauksessa Joel Haahtela vie lukijansa tuuliseen Pohjois-Englantiin, Yorkshiren rannikolle. Siellä asuu Sergei, kirjan kertojan lähes erakoitunut venäläinen tuttava, jonka hän on tavannut joskus perhosretkellään.

Minä–kertoja arvelee elinpäiviensä olevan vähissä ja sitä ennen hän päättää tehdä vielä yhden tärkeän asian; vanhalla tekniikalla toteutettavan, perhosista kertovan teoksen. Sen vuoksi kertoja ottaa mielellään vastaan kutsun tulla tutustumaan Sergein perhoskokoelmaan.

Kertojan mieli lepää Sergein kauniissa talossa, sen rehevässä puutarhassa ja henkevässä, pakottomassa seurassa. Unettomina öinä he istuvat talon kirjastossa katsellen Sergein ystävän maalaamaa kopiota James McNeill Whistlerin työstä. Sergein mukaan Whistlerin nokturnot ”kuvasivat yötä yön takana, siis todellista yötä, tavoittivat sen perimmäisen olemuksen”, ja siksi kuvan katseleminen oli niin mieluista.

Perhosiin liittyvät mielikuvat konkretisoituvat kirjan henkilöissä kuin osoittaen elämän haurautta, kauneutta ja sattumanvaraisuutta. Monet perhoslajeista ovat äärimmäisen harvinaisia. Kokoelmia varten niiden läpi pistetään neulat ja ne talletetaan vitriiniin. Kaunista, mutta mitä se on elämän kannalta, tuntuu teos kysyvän. Ja miten on kirjan henkilöiden itsensä laita?

Sergei ajatuksissa on, että ”todennäköisesti hyvin tärkeät hetket eivät kuuluneet nykyisyyteen eivätkä menneisyyteen, vaan pystyivät liikkumaan meissä vapaasti ilman ajan kahleita”. Sergein talossa vierailun aikana kertojakin tulee muistelleeksi aiempaa tärkeää ihmissuhdettaan. Sen myötä muistiin palaavat kokemukset myös vapaaehtoisesta pakkopaitaan pukeutumisesta. Asettaako ihminen itse itselleen ja elämänsä mahdollisuuksille rajoituksia, ja minkä vuoksi?

Haahtelaa kannattaa kiittää siitä, että hän uskaltaa haastaa lukijansa tuomalla esiin sellaisia näkökulmia ja uusia asioita, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat sekä ajattelua että asioista selvän ottamista. Helpolla ei kirjailija lukijaansa päästä, ja se on lukijalle aina yhtä kiehtovaa.

Joen Haahtelan tätä aiempia teoksia viimeisimpiä mainiten ovat Jaakobin portaat (KT 20.02.2022), Hengittämisen taito (KT 15.09.2020) ja Adèlen kysymys (KT 09.04.2019).

Ajankohtaista pohdittavaa

Harri Virtasen edellisen kirjan nimi oli Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta (KT 21.01.2020). Äskettäin ilmestyneen teoksen Trauma ja luonto – eli kuinka selviytyä ekoahdistuksesta  aihe tuntuu koko ajan entistä ajankohtaisemmalta, kun juuri aiemmin tutustuttiin Miina Mäenkin luonnon monimuotoisuudesta ja sen uhanalaisuudesta kertovaan teokseen.  

Trauma ja luonto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa tarkentaa ekopsykologian käsitettä. Toisessa osassa puhutaan asioista, jotka aiheesta ovat esillä juuri nyt, ja kolmannessa osassa käsitellään mahdollisuutta löytää uudelleen yhteyteen luonnon kanssa.

Virtanen toteaa: ”Oikeastaan puhuminen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta on harhaanjohtavaa, koska olemme luontoa. Sellainen puhetapa erottaa meidät ja ympäristön, mikä ei pidä paikkaansa. Me olemme maailma. Me olemme luontoa. Me kärsimme, koska luonto kärsii. Me kärsimme, koska emme kuule planeetan ääntä.”

Luontoa tutkimassa

Elonkirjo, luonnonkirjo – mitä sanat tarkasti ottaen merkitsevät?

Tieteen termipankin mukaan elonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus, joka ilmenee genotyyppien, lajien tai biotyyppien runsautena, luonnonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus mukaan lukien lajien, eliöyhteisöjen ja eliölajien perinnöllinen monimuotoisuus. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:elonkirjo)

Tästä laajasta aiheesta meri- ja ympäristöbiologi Miina Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri ovat koonneet monipuolisen tietokirjansa Elonkirjo. Otsikoiden alla puhutaan luonnon monimuotoisuudesta, muuttuvasta pohjoisesta luonnosta, metsien ja soiden merkityksestä lajien hyvinvoinnille, vedestä ja sen vaikutuksista ja myös kaikkein tärkeimmästä asiasta; ihmisen toiminnan vaikutuksesta elonkirjoon.

Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen sivustolta. (https://www.luke.fi/fi/projektit/biod)

Maaliskuun aloittajaisviisu

Talitintti maaliskuulla / mietti näin mielessään: /- Tahdon laulaa riemusuulla, / sävelmän uuden tään:/ Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Kaiken talven pula juuri / ollut on talista. / Vaan ei auta suru suuri! / Paras lie laulella: / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Luminietos alentuupi. / Jokohan kevät saa? / Koivun latvat punertuupi. / Tääkös mua hauskuuttaa! / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

Muuttolintuin laulukuoro / pian saa tännepäin. / Talitintin nyt on vuoro / antaa konsertti näin: / Ti-ti-tyy, ti-ti-tyy. ti-ti-tyy!

 

                                 Martti Hela: Tiaisen konsertti Olavi Pesosen Laulukirjasta vuodelta 1952, 12. painos

kuva: Kirjatimpuri

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Vilu mulle virttä virkkoi, / Sae saatteli runoja, / Virttä toista tuulet toivat, /Meren aaltoset ajoivat, / Linnut liitteli sanoja, / puien latvat lausehia.

Ne minä kerälle käärin, / sovittelin sommelolle; / Kerän pistin kelkkahani, / Sommelon rekoseheni; / Ve’in kelkalla kotihin, / Rekosella riihen luoksi; / Panin aitan parven päähän, / Vaskisehen vakkasehen.

                                 Kalevala I: 65–78

Kirahvin sydän on tavattoman suuri

Sofia Chanfreaun kirjoittama ja Amanda Chanfreaun kuvittama teos Kirahvin sydän on tavattoman suuri (Giraffens hjärta är ovanligt stort) voitti vuonna 2022 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sen on suomentanut Outi Menna.

Kirahvisaaressa asuu yhdeksänvuotias, täysin mielikuvitusmaailmassaan elävä Vega ja tyttärensä voinnista huolestunut, kiireinen isä. Äidistään Vega ei tiedä mitään. Ja sitten on isoisä Hector, joka ei ole lainkaan huolissaan Vegan mielikuvituksesta. Isä löytää pian itselleen naisystävän Violan, joka on Vegan mielestä jääkylmä ja jäädyttää hiljalleen isänkin.

Onneksi Vega saa itselleen kirjekaverin, Jannan. Sitten on Nelson Frans, joka asuu kaupungin laidalla sekarotuisen koiransa Flooran kanssa ja käy samaa koulua Vegan kanssa. Kavereidensa ja isoisän kanssa Vega pääsee mukaan seikkailuihin ja saa varmuutta omaan erityislaatuunsa. Teos vahvistaa uskoa siihen, kuinka ihmisellä on mahdollisuus selviytyä haastavista elämäntilanteista mielikuvituksensa voimalla.

Laskiaissunnuntai

Helmikuu on tullut, tulleet valkohanget, / pakkasherra nurkissa jo paukuttaa.
Kaikki, jotka elää, unestansa herää, / suksin, kelkoin hangelle he kiiruhtaa.
Norja suksi jalkaan, joutukaa! / Kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa?
Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Terve, laskiainen, vanha ystäväinen, / lumikenkä, valkoparta huurteinen!
Sua odotimme, siksi riemuitsemme, / käyös ukko piirihin nyt kanssamme!
Kodin mäki varmaan aamulla / suksimäen parahimman tarjoaa!
Pullat sekä kahvit kutsuu, oi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

Hepo, juokse, virkku, helkyttele tiuku, / siskot, veljet ajelulle kiiruhtaa!
Sinisilmät välkkää, laulut, naurut helkkää, / työt ja toimet hetkeksi näin unhoittaa!
Siispä suksi jalkaan, joutukaa! / kukapa se ensimmäisnä kiiruhtaa!
Punaposket hohtaa, laulut soi! / Laskiainen kaiken tämän riemun toi!

  Helmikuu on tullut, suomal. sanat nimim. S. V., ruotsal. kansansävelmä

kuva: Kirjatimpuri

Se päättyy meihin

Amerikkalaisen, nuortenkirjailijana aloittaneen Colleen Hooverin (s. 1979) romaani Se päättyy meihin (It Ends with Us) kertoo nuoresta naisesta, Lily Bloomista, hänen taustastaan ja valinnoistaan tulevaisuuden suhteen. Kirjan on suomentanut Sirpa Parviainen.

Lily on saanut opintonsa päätökseen ja perustaa kauppaliikkeen, joka alkaa menestyä ja jonka työntekijäksi hän pestaa sattumoisin kaupan ohitse kävelleen Allysan. Lily on yllättäen tavannut myös ulkoisesti hyvin menestyvän miehen, Ryle Kincaidin. Allysa taas sattuu olemaan Ryle Kincaidin sisar ja naimisissa Marhallin, äkkirikastuneen miljonäärin kanssa.

Romaanin kevyehkö kerronta tuo alkuun mieleen lentokenttälukemiston, jonka pääasiallinen tehtävä on saada odottavan aika sutjakasti kulumaan. Syvempiä sävyjä tarinaan alkaa tulla, kun Lilyn nuoruuden kokemukset paljastuvat. Lilyn lapsuuskoti on ollut väkivaltainen, Siihen hän itse ei ole voinut vaikuttaa, mutta se on tuottanut hänelle häpeää ja eristänyt hänet ystävistä. Hän on paennut perheensä todellisuutta auttamalla salaa hylättyyn naapuritaloon muuttanutta nuorta miestä.

Suhde menestyvään Ryle Kincaidiin alkaa hiljalleen saada toisenlaisia sävyjä. Kaikki asiat eivät olekaan niin, kuin Lily on alkuun ajatellut. Keskustelu äidin kanssa isän jo kuoltua selventää Lilyn ymmärrystä sekä äidin että omaa tilannettaan kohtaan:

”Äiti nostaa nenäliinan silmilleen ja jatkaa: ”Joka ainoa välikohtaus nakertaa rajaasi. Jokainen jääminen tekee lähtemisestä paljon vaikeampaa. Lopulta kadotat rajasi kokonaan, koska alat ajatella: ’Olen kestänyt jo viisi vuotta. Mitä toiset viisi vuotta enää haittaa?’”

Ørja

Riikka Sandbergin esikoisromaanin tarina alkaa vuonna 1976 Norjan vuonossa vanhalla lautalla, jossa elokuvateatteria mantereella pyörittävä Tine ja hänen miehensä kuvanveistäjä Runar ovat matkalla Ørjan saarille. Heidän on tarkoitus esittää saarelaisille elokuvia mukanaan olevilla laitteilla. Tine on lapsesta saakka ollut mumminsa mukana elokuvia näyttämässä ja perinyt häneltä sen taidon. Runarin isovanhemmat ovat asuneet Ørjalla, siksi hän tuntee paikan hyvin. Hän on käynyt vuosittain saarella myös tekemässä työtään.

Sattumalta seudun paikkoja tutkiessaan Tine löytää hylätystä vajasta vanhan lankamagnetofonin ja siihen kuuluvia nauhoja. Hän alkaa kuunnella saarilla joskus asuneen tytön tuntemuksia elämästään, josta tyttö nauhoilla kertoo. Nauhojen tarinat alkavat toukokuussa vuonna 1950 saksalaisten miehityksen jälkeen.

Tine löytää myös viereisellä saarella sijaitsevan, tyhjillään olevan talon. Kun hän yrittää kysellä paikallisislta ihmisiltä sen omistajasta tai äänitteiden kertojasta, kaikki vaikenevat. Tinen on selvitettävä, mikä on sellainen Ørjaan liittyvä salaisuus, josta kukaan ei halua puhua.

Sandbergin romaanin sisäisenä teemana kulkee elämätön ja täysillä eletty elämä. Lukijan pohdittavaksi jäävät siihen liittyvät moraaliset kysymykset.

Maamme, suomennos vuodelta 1906

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjainen, Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Sen salot, saaret, manteret Ne meist’ on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat, Täht’yömme, kesät kirkkahat, kaikk’ kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen.

Täss’ auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss’ Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mitttasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss’ on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss’ iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

Tääll’ olo meill’ on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk’ onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass’ on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss’ on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss’ on se, maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais vaikk’ kultapilvihin, miss’ itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss’ elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain’ ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukoistukses kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel’ lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa.

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Maamme, 1906, suomennos Paavo Cajander

Kansallismuseon Gallen-Kallelan näyttely

Akseli Gallen-Kallelan (1865­­–1931) teosten näyttely on Suomen kansallismuseossa avoinna 2.12.2022–2.4.2023 välisen ajan. Monipuolisessa kattauksessa voi tutustua noin sataan taideteokseen ja esineeseen. Myös keskihallin freskot ovat aina vaikuttava kokemus. Teoksia tähän näyttelyyn on lainattu useista eri lähteistä. https://www.kansallismuseo.fi/fi/naeyttelyt/akseli-gallen-kallela

Millainen maailman meno mahtoikaan olla taiteilijan elinvuosien aikana ja kuinka paljon se on muuttunut nykypäivään mennessä, saattaa katsoja poislähteissään mietiskellä monen muun näyttelyssä heränneen ajatuksen lisäksi.

Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus, 1906

Akseli Gallen-Kallela: Imatra talvella, 1893

Akseli Gallen-Kallela: Iris-jakkara, kopio