”Olen fiktiokirjailija. Ja tämä, mitä nyt kirjoitan, ei ole fiktiota. Tämä on totta. Ja samalla tiedän myöhemmin väittäväni, että totuus on muuntunut, että se vääjäämättä muuntuu, kun alkaa kirjoittaa, että kirjoittamisen prosessi itsessään alkaa muuntaa todellisuutta. Minun ei ole mahdollista kirjoittaa niin, etten muuntaisi mitään tekstin kokonaisuuden kannalta sopivaksi.” Näin toteaa Maria Peura uusimman romaaninsa alkupuolella.
Peuran (s. 1970) kolmas romaani Esikoinen kertoo lapsen sijoittamisesta asumaan kodin ulkopuolelle ja siihen päätymiseen johtuneista syistä, jotka kantavat kauas menneisyydenkin tapahtumiin. Eletään sekä takaumina pohjoisen lapsuudessa että tässä päivässä, nyt, mutta suunnataan katse myös tulevaisuuteen. Lapsi, joka reagoi huonoon oloonsa näkyvällä tavalla, pakottaa läheisensä katsomaan suoraan kuilun pohjalle. Kyseessä on myös sukupolvien jatkumo ja se, miten ihminen on oman perimänsä, sukunsa menneiden koettelemusten ja omiensakin tulkki, jonka jossain aikuisen elämänsä vaiheessa on huomioitava myös sisäisen lapsensa tarpeita ja vaille jäämisen kokemusta. Niin kuin Sting edelleen jaksaa laulussaan todeta: How fragile we are.
Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön on ollut Finlandia-ehdokkaana. Toinen, Kantajat-romaani vuodelta 2020, oli Runeberg-palkintoehdokas.
