Loukkuvaaran tilan aitan ovenkamanan päälle oli kaiverrettu vuosiluku 1912. Aitta oli ainoa rakennus, joka oli jäljellä, kun Sotikoffit, Jegor-ukki, Taila-mummo ja Aili-tytär, pakenivat sodan alettua Raja-Karjalasta ja saapuivat tähän autioituneeseen pihaan. Jo 1920-luvulla tältä paikalta oli muutettu Amerikkaan ja myös 1970-luvulla tästä pihasta lähdettiiin Ruotsiin leveämmän leivän perään. Vain vanhukset jäivät. Täältä on aina lähdetty, pitää osuvasti paikkansa tästäkin tapahtumaseudusta puhuttaessa.
Viimeksi mainitun muuton vaikutuksista kertoo Maritta Lintusen (s. 1961) uusin romaani Sata auringonkiertoa. Äänen saavat Sotikoffien perheen aikuisen Ailin molemmat lapset, nyt hekin jo aikuiset Leena ja Seppo, sekä Leenan tytär Monika, joka on jo syntynyt ruotsalaiseen kulttuuriin ja elää siinä luonnostaan.
Leena ja Seppo läksivät 1970-luvulla isän ja äidin mukana Ruotsin Göteborgiin täysin eri mielentiloissa. Leena oli innoissaan muutosta, Seppo ei halunnut lähteä ollenkaan. Isä oli saanut töitä Volvon tehtaalla ja äidillekin järjestyi työpaikka. Kesälomalle kotiseudulle tullessaan saattoi ajella upouudella Volvolla kylänraittia pitkin rinta rottingilla ja todeta, että alaspäin on kylällä menty. Mutta miten oli henkisen sopeutumisen laita?
Kiinnostavia samaistumiskohtia aiemmin ilmestyneeseen, aihetta käsittelevään kirjallisuuteen löytyy runsaasti Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä, Antti Jalavan Asfalttikukasta, Susanna Alakosken Sikaloista lähtien ja edelleen. Teema tarjoaa miltei loputtomasti mahdollisuuksia; aiheuttihan se aikoinaan suuria menetyksiä erityisesti itäisen Suomen pikkukylien ja sinne jääneiden ihmisten elinvoimalle ja sen lisäksi vaati omat uhrinsa sekä Ruotsiin sopeutuneiden että sinne sopeutumattomien elämässä.
