Lapsen näkökulmasta katsoen

Syksyllä vuonna 1981 Helsingin keskustassa tapahtui kaasuräjähdys, jossa menehtyi kaksi ihmistä, 41-vuotias nainen ja hänen alapuolellaan kerrosta alempana asunut 25-vuotias nuori perheenisä. Menehtynyt nainen oli Meri Eskolan äiti.

Tämän surullisen tapahtuman seurauksista ja myös sitä edeltäneistä ajoista Meri Eskola (s. 1974) kirjoittaa autofiktiivisessä esikoisromaanissaan Ehdin rakastaa häntä. Romaani kertoo myös siitä, millaisia vaiheita onnettomuudesta seurannut äidittömyys ja suvun sisällä asiasta vaikeneminen toi myöhemmin kertojan elämään. Kertoja oli räjähdyksen sattuessa 7-vuotias ja asui toisaalla isänsä uuden perheen kanssa.

Kyseisestä tapahtumasta on aikaa kymmeniä vuosia, joten voitaisiin toivoa, että parannusta erityisesti lasten tilanteen ymmärtämiseen kriisitilanteissa olisi yhteiskunnassa ja yksittäisissä perheissäkin jo tapahtunut. Silti kirjan lukeminen herättää monia kysymyksiä liittyen juuri tähän ja ennen kaikkea ikävien tilanteiden ennakoimiseen. Millaista apua umpikujaan joutuneelle ihmiselle on nykyään tarjolla ja onko sitä? Osataanko nyt paremmin huomioida lapsen tunteita ison trauman kohdatessa?  Miten lapsuuden hylkäämiskokemukset vaikuttavat aikuisen ihmisen elämään? Toisaalta; miten kattava on vanhemman vastuu lapsesta, vaikka oman elämän jatkaminen vapaasta valinnanoikeudesta huolimatta tuntuisi vaikealta tai mahdottomalta? Ja ihan tavallinen naapuriapu ja välittäminen, olisiko sen aika vielä nytkin?