”Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö / yhä karttuu, / lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; / talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, / - miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja / yön! / Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki / tullee, / kuin suvenaikainen työn’ turha se ollut tok’ / ei: / aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni / paisuu, / karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; / jonka ma maan povehen elon uuden / siemenen kylvin, / ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, / mut suvi uus’ kuni kirkastaa taas maita, se / nousee / uutena viljana vaan tuhvasta taivaaseen päin…”
Ote runosta Syksytoiveita, kirj. A. Oksanen (1826–1889)
kuva: Kirjatimpuri