”Hän katselee mäntyjen paksua, kilpimäistä kaarnaa. Joissakin erottuu vanhojen metsäpalojen merkkejä, joiden päälle puu on kasvattanut paksua reunaa, kylestä. Joissakin rungoissa kylekset ovat kohdanneet toisensa ja peittäneet alle menneen tuhon jäljen.”
Edellä lainattu katkelma Tommi Kinnusen uusimmasta romaanista on tarkkaa luonnonkuvausta, mutta romaanissa se on myös osa järkyttävää tapahtumaa, jossa Laina, toinen kirjan päähenkilöistä, on osallisena partisaanien hyökättyä sodan aikana hänen kotikyläänsä.
Tommi Kinnusen Kaarna kertoo Lainasta, joka on jo vuosia ollut laitoshoidossa ja elää elämänsä viimeisiä päiviä. Se kertoo myös ikääntyneestä Martista, Lainan pojasta, joka ainoana lapsena on jäänyt huolehtimaan vanhenevasta äidistään itäiselle rajaseudulle.
Tyttäret Marja ja Eeva, ikääntyneitä hekin, asuvat muualla, mutta ovat tulleet Martin pyynnöstä käymään kotiseudullaan äidin luona vielä viimeisen kerran. Eletään sekä tätä päivää että takaumina Lainan menneisyyttä sodan kestäessä, sotaleskenä ja kolmen lapsen huoltajana. Tyttärien mukaan äidin kummallista käytöstä on ollut mahdoton käsittää, mutta Martilla on omat syynsä ymmärtää Lainaa.
Kinnusen teos on kirjoittajansa mukaan omistettu Särjetyille. Järkyttävistä kuvauksistaan huolimatta kirja virittää toivoa paremmasta. Sen toivonpilkahduksen tuo Martti, joka ymmärtää juuriensa ja lapsuudenperintönsä kipeyden ja arvon, sen, jonka sisaret haluaisivat unohtaa.