”Valitset sanan. Kirjaat sen esitietoihin. Se käydään läpi lähtevän vainajan kanssa, kysytään, onko hän yhtä mieltä. Tästä laaditaan sitten asiakirja.”
Näin Tuonen tytti käynnistää muistelun prosessin, jossa läsnä ovat hänen lisäkseen kertoja ja vainaja, kertojan äiti. Keskustelua eletystä elämästä käydään tyttären synnyinkaupungissa. Kertoja haluaa ymmärtää sukunsa, erityisesti äitinsä taustaa, myös omaansa; miksi kaikki lapsuudessa oli sellaista kuin oli ja miten se vaikutti kertojankin elämään. Vaikeista asioista, pienistäkin, puhuminen tai niistä puhumatta jättäminen on ollut merkityksellistä, kun asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin sitoneet energiaa elämän muilta haasteilta.
”Vaiettu tarina on suurin, se on valtameri, ja suurten tarinoiden rinnalla kaikki pienet vaimenevat, pienet vaatimukset muuttuvat naurettaviksi, ihmiset alkavat muovailla itseään tragediaan valmiiksi, alkavat ottaa marttyyrin asentoja, asemia -tai taittuvat omaan pienuuteensa, tuntevat ei-yltävänsä mihinkään, etsivät lohtua pienuuden suuruudesta, alkavat toteuttaa vähäpätöisyyden, rikkonaisuuden, mustalampuuden käsikirjoitusta.”
Sirpa Kähkösen (s. 1964) uusimman romaanin, 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia, alkuosan nimi tulee kirjan kertojan perhehaudan mukaan, jonne hautaustoimen mukaan mahtuu 36 uurnaa, mutta jonne on haudattu vain neljä henkilöä; isä, äiti, veli ja sisar. Keskustelu kuolleen äidin kanssa vapauttaa kirjan kertojaa ymmärtämään ja hyväksymään taustaansa ja sen myötä rohkaisee kohtaamaan elämän uusia haasteita.
