Aija Salovaaran (s. 1979) esikoisromaani Ihan pieniä lintuja kertoo nelikymppisestä naisesta, joka on päättänyt luopua mielialalääkkeistä pitkään niitä käytettyään. Kertoja on alkanut käydä vertaistukiryhmissä ja erilaisissa hoidoissa selvitäkseen jatkuvasta unettomuudestaan ja ahdistuksestaan. Hänen veljensä jakaa samantyyppisiä kokemuksia. Teos pyrkii löytämään vastauksia siihen, millaisia juurisyitä heidän kokemiinsa vaikeuksiin löytyy.
Naisen isä on aikoinaan alkoholisoitunut ja jättänyt perheensä. Äiti on perustanut uuden perheen. Entisen perheen lapset, kertoja ja pikkuveli, asuvat äidin uudessa perheessä, mutta muodostavat siellä oman selviämisen yksikkönsä, jossa heillä on vain toisensa.
Heti aikuistuttuaan nainen on matkustanut ulkomaille opiskelemaan. Hän on alkanut viettää sellaista elämää, jota on aina itselleen toivonut. Isän varjo on seurannut sinnekin, sitä ei ole päässyt pakoon.
Yllättäen isä on menehtynyt. Kertoja joutuu miettimään isäsuhdettaan uudesta näkökulmasta:
”Jos menen oikein lähelle, pääsenkö kauas? Yritän muistaa isän kasvot, hänen tuoksunsa, hänen tapansa liikkua. Yritän muistaa keskustelun, jonka olisimme käyneet. Aivan minkä tahansa oikean, pitkän keskustelun.
Sellaisen, jossa olisimme tulleet näkyviksi, erikseen tai yhdessä. En muista ainuttakaan.”
Nyt kertoja elää kiireistä perhearkea miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän joutuu käsittelemään suruaan siitä, että isä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Hänen on kohdattava myös itsensä ja hyväksyttävä se, mitä hän sisimmässään on: ”Kaaoksessa kasvaneelle kaaos on tuttua. Turvallisen ja tasaisen kauhistuttava.”
Veli on hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että heissä molemmissa on isää, mutta merkitystä on vain sillä, mitä kumpikin aikoo sillä omassa elämässään tehdä. Rauhoittumisen tilan löytyminen aikuisena on merkittävää; se on mielikuvissa lapsuudessa koetuista turvallisista ihmisistä.
