”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.”
Repliikki on Tommi Kinnusen (s. 1973) viidennestä romaanista Pimeät kuut – Talvikirja, joka vie lukijansa 1940-luvun loppupuolelle ja itärajan pintaan Posion syrjäiselle koululle. Sinne, poltettujen kylien taakse vuodeksi palkattu vanheneva naisopettaja Elna Suorajärvi suuntaa muuttomatkansa; soutuveneellä, koska kylälle ei ole tietä. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle alkaa selvitä, miksi opettaja on monien kylillä vietettyjen vuosien jälkeen valinnut sellaisen työpaikan.
Niemen koulu on supistettu yksiopettajainen kansakoulu, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että eri-ikäiset lapset kävivät eri aikoina koulua vain joitakin viikkoja syksyisin ja keväisin. Lasten muu aika kului kotona keväällä toukotöissä, syksyllä satoa korjatessa ja muulloin kotona autellessa. Opettajan tehtävänä oli välittää opetussuunnitelman mukainen tietomäärä näiden viikkojen aikana eri ikäryhmille parhaan taitonsa mukaan.
Sota on ohi ja eletään kovan puutteen, mutta myös jälleenrakennuksen aikaa. Elna pitää itseään hyvänä opettajana. Mutta terveys, se ei ole enää ihan vakaa: ”Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aika ottaa ne vastaan. Koetan räpytellä silmiä auki, nähdä jotakin, vaikka vastarannan. Pelkään jo nyt, miten kehnoksi kuntoni laskee.”
Koulu ja opettajan asumus on Elnalle järkytys, mutta sitä on myös lasten osa sodasta toipuvien aikuisten mielenliikkeiden tulkkina. Elna tajuaa, että koulu saattaa olla lapselle ainoa paikka, jossa olla edes hetken verran huoleton lapsi.
Vuoden aikana Elnankin mielessä tapahtuu jotain. Muuttuuko hän vai huomaako vain luonteessaan sellaisia piirteitä, joita ei ollut aiemmin itsessään tunnistanut tai joita ei kutsumusammatiksi sanotun työn tekijään ole ollut tapana liittää?
